Kuolema tekee itsensä

Verikyyeneleitä eteisessä. Eteisen seinällä. Valkoisella seinällä. Pitkiä, punaisia juovia, kirkkaita ja uhkaavia.

Veri kiehtoo minua. Kun ajattelen itsemurhaa, ajattelen verta. En tahdo roiskia ja läiskytellä veressä, tahdon sen valuvan ja virtaavan elegantisti kuin vuoripuro virtaa. Otan keittiöstä veitsen, suuren kokkiveitsen ja viillä sillä käsivarteni auki. En ranteitani vaan käsivarret pitkittäin ranteesta kyynärpäihin, pitkät haavat. Annan veren virrata viemäriin, kuivun kokoon ja käperryn pieneksi kylpyhuoneen lattialle. Suihku lämmittää minua, kuolema lämmittää minua. Olen turvassa.

Olen myös miettinyt hukuttautumista. En tahdo kärsiä kuollessani, en tuntea kipua. Sanotaan, että hukkuminen sattuu, keuhkot räjähtävät ennen täyttymistään vedellä, ennen kuin päässä välähtää valo ja sydämeen laskeutuu rauha. Tahtoisin olla tajuton, kun vesi virtaa keuhkoihini. Etten tunne enkä pelkää mitään. Tajuton alkaa automaattisesti hengittää ja jos on silloin vedessä, hengittää vettä ja hukkuu. Siten minä tahdon hukkua. Tajuntani katoaa, minä katoan.

En minä aio itseäni tappaa, en ole edes riskitapaus. Mutta joskus minä mietin. Ei, joskus minä haaveilen ja unelmoin - itsemurhasta.

Säihkähdän itseäni.