Viha III

Peilistä katsoo peikko.

Vihaan kasvojani,
vihaan hiuksiani,
jalkojani, käsiäni, reisiäni, rintojani,
vihaan kaikkea.

Hiukset kuin ohut rotanhäntä,
ihossa arpia, finnejä, liikaa kasvoja,
liian vähän kaikkea muuta,
pienet silmät ja suu, nenässä kyömy.

Suuret, litteät jalat,
sammakon jalat.
Paksut sääret, vielä paksummat reidet,
hyllyvät kuin pullataikina.
Vihaan reisiäni,
vihaan sitä, että roikun, vellon, hyllyn joka puolelta,
läski, ruma läski.
Vatsani roikkuu, käsivarteni roikkuvat
rintani roikkuvat. Niitä vihaan erityisesti.
Rumat, inhottavat tissit. Rintaliivien kauhu.

Vihaan varpaitani,
ne ovat niin lyhyet, etten voi käyttää varvassandaaleja.
Vihaan lyttyyn käveltyjä kantapäitäni,
ainainen vaiva kenkäkaupassa.
Vihaan kynsiäni, jotka aina repeävät ja liuskottuvat,
eivät kasva pitkiksi.

Minussa ei ole mitään pientä ja siroa.
Olen iso kuin norsu, kuin valtava mastodontti,
kömpelö, ruma, lihavalihavalihava.
Vastenmielinen, kuvottava läski, aina läski.
Hyi.

Kuinka kehtaisin katsoa peiliin.

Sammakoita

On vanha satu kahdesta tytöstä, sisarpuolesta, jotka putoavat avannon kautta outoon maahan ja joutuvat koeteltaviksi. Toinen, se hyvä tytärpuoli, saa kultaa ja jalokiviä. Toinen, ilkeä sisar kirotaan niin, että aina, kun hän avaa suunsa, sieltä hyppää ulos sammakko. Ja kukapa sellaisen naisi, jonka suusta hyppii sammakoita solkenaan. Hyvä tyttö päätyy naimisiin prinssin kanssa, ilkeä tyttö jää yksin mökkiinsä mätänemään, seurassaan lukemattoman sammakot.

Täälläkin taitaa kuulua kurnutusta. Taas on päässyt sammakko suusta. Mikä siinä on, ettei osaa olla hiljaa? Ihmekös tuo, jos on yksin.

Ahdistus

Ahdistus invalidisoi. Se muuttaa maailman pimeäksi, synkäksi. Mieleni huoneisiin on laskeutunut pysyvä marraskuu. En voi koskea mihinkään, sillä kaikki, mihin kosken, saastuu. En voi lähteä minnekään, sillä synkkyys tarttuu. En tahdo kenenkään kärsivän vuokseni.

Missään ei ole mitään mieltä. Miksi tehdä töitä, kun esimies ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Miksi hakea töitä, kun kukaan ei minua halua. Miksi opiskella, kun en kuitenkaan osaa. Miksi mennä ulos, kun ei minua kuitenkaan kukaan kaipaa. Miksi soittaa kenellekään, kun olen vain häiriöksi.

Ahdistuksen viitta on raskas kantaa. Sen alle kääriytyminen ei ole terveellistä, tiedän sen. Olen jakautunut kahtia, tiedän, että äänet valehtelevat, tiedän, etteivät asiat ole niin, mutta en usko sitä. En jaksa enkä halua ryömiä ulos viitan alta. Mitä järkeä siinä olisi? Yrittää taas kerran, aina vain uudestaan ja uudestaan ja silti ahdistus humahtaa ylleni jälleen kerran ja erottaa minut elävästä maailmasta. Katselen kaikkea kalvon takaa, olen irrallinen, en kuulu mihinkään.

En jaksa enää. En jaksa kantaa viittaani. En jaksa heittää sitä pois.

Kyyneleitä

Linja-autossa tänään oli lapsi, joka huusi. Mikä lie ollut vialla, ei ollut piltti tyytyväinen vaan täyttä kurkkua purki keuhkojaan ilmoille. Eikä mikään pikkuvauva vaan iso lapsi jo. Silti huutamaan oikeutettu.

Mietin, miksi toisilla on lupa rääkyä ääneen ja toisilla ei. Miksi vain lapset saavat parkua kovaan ääneen? Minäkin olen tyytymätön, minäkin haluaisin huutaa, kirkua kipuni olemassaolevaksi.

Mutta ei. Minä olen säädyllinen ja sovinnainen.

Siksi istun yksin takapenkillä ja itken. Hiljaa ja äänettömästi.

Kuten aikuinen.

-

Sinun kanssasi
minä olen yksinäinen.

Toivoton

Toivotonta. Niin toivotonta.

Mikään ei muutu.
Sinä et muutu, koska et tahdo.
Minä en muutu, vaikka tahdonkin.
Kierrämme kehää ja näykimme toistemme nilkkoja,
kohta olemme verillä.
Minä ainakin olen.

Meillä on ongelma,
suhteessa on ongelma.
Jos olisin toisenlainen, erilainen,
ymmärtäisin, hyväksyisin, jaksaisin.
Jos eläisin omaa elämääni
enkä sinun.

Jos välittäisin vähemmän, jos jos jos.
Mutta en osaa, en osaa yhtenä päivänä välittää
ja toisena olla välittämättä.
En pysty välittämään vain tietyistä asioista
ja olla välittämättä toisista.
Välitän kaikesta tai en mistään.

Jos siis lakkaisin välittämästä kokonaan,
kaikesta.
Sinusta.

Olisiko sitten hyvä?

Viha II

Häntä minä vihaan

Se on helppoa,

oi kuinka helppoa se onkaan.

Ehkei hän ole paha, ei ihmisenä viallinen

Mitä sitten?

Vihaan häntä, koska

- yritin miettiä, miksi.

Vaikea sanoa.

Vihaan häntä sinun takiasi,

hän kirvelee haavassani,

kuin suola,

jota sinä ripottelit.

Kuka ei vihaisi sitä, mikä tekee kipeää?

Itsehän haavankin viilsit,

kuinka en siis vihaisi häntä.

Haluan vihata, minulla on OIKEUS vihata!

Minä saan vihata.

Hän on inhottava, syöpäläinen, saasta maan päällä.

Toivon hänelle pahaa,

en kuolemaa, koska se on liian helppoa,

toivon, että hän kärsii, että häneen koskee ja hän itkee,

minun vuokseni,

mutta jos ei minun niin jonkun muun.

Toivon, ettei hänestä pidetä, että hän jäisi yksin.

Se olisi oikein.

Sillä kyllä hänkin teki pahaa,

hän olisi voinut sanoa "ei",

olisi voinut olla hiljaa, olisi voinut jättää tekemättä.

Mutta ei.

Siksi hän on huono ihminen. Hän satutti minua.

Ja ihmisellä on oikeus vihata niitä, jotka satuttavat.

Kärsiköön siis hän,

jota vihaan. Vihaan!

Kärsiköön.